maanantai 4. tammikuuta 2016

Never. Lose. Hope.

Sitä joskus joutuu elämässänsä tekeen erilaisia valintoja. Toiset valinnat osoittautuvat oikeiksi ja toiset vääriksi. Hevosenomistajana kannetaan käsissämme isoa vastuuta ison eläimen terveydestä. Toisinaan kyseenalaistamme ammatti-ihmisten lausuntoja ja luotamme omaan vaistoon. Kyllä kannatti.

Elettiin helmikuuta 2014, ihan tavalllinen päivä muiden joukossa. Mentiin Petran kanssa maneesille hyppytreeneihin, kuten tavallista. Meillähän oli satulaprobleemia tuolloin menossa, joten ratsastin ilman satulaa. Keskihalkaisijalla oli kiva jumppatehtävä, jota siinä sitten vuoroin tehtiin. Tein ravissa ympyrää, kun Lara säikähti maassa olevaa puomia ja hypähti äkisti sivuun. Videosta näen, kuinka hevonen alkaa välittömästi ravaamaan epäpuhtaasti, mutta enhän minä silloin mitään selkään tuntenut...

Veimme Laran Tampereen Teivoon kuvattavaksi. Vikaa ei löytynyt, mutta hevonen könkkäsi. Sain nuhteet eläinlääkäriltä, että olen rasittanut hevosen jalkoja ratsastamalla kovilla alustoilla. Olin ihan ymmälläni, kun kerta olen aina niin tarkka siitä, millaisilla pohjilla menen. Eikä maneesi ole mielestäni liian kova alusta treenata... Piikit polviin ja vuohisniveliin > kotiin > seuraavana päivänä takaisin kun jalat saivat lääkkeestä allergisen reaktion. Palasimme asteittain liikutukseen.


Huhti-toukokuun vaihteessa totesin, että hevonen ei vieläkään tunnu hyvältä. Teivo kutsui taas, eri lääkäri tällä kertaa. Vasemmasta etusesta löytyi pieni murtuma = hankoside oli repäissyt sääriluusta lastun irti. Shockwave-hoitoa 2 viikon välein ja kävelyä. Shockwave-hoidon aikana sattui pieni onnettomuus, jonka johdosta oma jalkani operoitiin syksyllä 2015. Monta kuukautta saikkusimme, palasimme asteittain liikutukseen ja taas saikkusimme. Hevonen luvattiin olevan kisakuntoinen 2015 helmikuussa. Otin todella rauhallisesti ja aloitin vasta helmikuussa ottamaan ensimmäisiä 80cm esteitä.


Hevonen tuntui ihan hyvältä. Mielestäni välillä vähän omituiselta vasemman kierroksen mutkissa, mutta kysyttyäni asiaa muilta olivat kaikki sitä mieltä että hyvältä näyttää. Tähtäsimme kenttäkisoihin ja saimme kvaalit. Kenttäkilpailut menivät hyvin ja aloin jo innokkaana täyttämään loppukauden kisakalenteria.

Elettiin heinäkuuta 2015, seison kotona keskellä kenttää ja itken kuin syötävä. Hevonen könkkää taas vasemmassa kierroksessa. Teivoon siis, tällä kertaa taas eri lääkärille. Jalka todetaan terveeksi, piikitetään ja huilataan. En tässä kohtaa muista ajankulua, mutta kävimme siis 2 vai 3 kertaa tutkituttamassa Laraa loppukesän- syksyn aikana. Lääkärit alkoivat heittää vitsiä ylihysteerisestä hevosenomistajasta, koska eihän hepassa mitään vikaa ole. Aloin itsekkin miettiä omaa mielenterveyttäni.


Lokakuussa Lara muutti Kouvolaan ja sain alkaa itsekkin jalkaleikkauksen jäljiltä ratsastamaan. Kaikki meni ihan hyvin, kunnes Lara veti selkänsä aivan sietämättömään jumiin. Ei auttanut hieronta, akupunktio, laser, ei niin mikään. Juoksuttelin neitiä liinan päässä, irtona, teimme hölkkälenkkejä yhdessä. Kunnes taas seisoin keskellä kenttää itkua pidätellen ja toteavani, että se perkele ontuu taas. Hieroja tuli katsomaan ja toteamaan saman, Päätin rauhoittaa Laran liikutuksen koko loppuvuodeksi täysin. Eli liki kuukauden kävelimme, kylmäsimme, kävelimme ja vähän kylmäsimme lisää.

Päätin, että nyt riittää. Soitin Laukaan klinikalle ja varasin ajan Olli Kaukolle. Löysihän sama mies Mambustakin vian, mitä kolme muuta klinikkaa eivät. Tammikuun 4. pvä klo 12. Kolmantena päivänä vietin tallilla ylimääräistä aikaa, otin järkkärillä pari pääkuvaa Larasta, harjasin hyvin, lellin ja rapsuttelin. Alitajuisesti varauduin, että tämä on meidän viimeinen yhteinen tallipäivä. Kuinka moni haluaisi joutua varautumaan samalla tavalla? Noh, se tammikuun 4 päivä koitti tänä-aamuna.


Laralta taivutettiin kaikki jalat, juoksutimme hevosta liinan päässä, puudutimme jalkoja ja juoksutimme lisää. Etujalat ultrattiin, niistä sekä selästä otettiin röntgenkuvat ja tutkittiin. Ell kutsui meidät katsomaan röntgenkuvia ja totesi, että todella siistiltä näyttää. Ei mitään siis. Huokaisin jo helpotuksesta, että mitään vakavia sädeluumurtumia tms ei löytynyt. Laitoimme hevosen pakkopilttuuseen jalkojen ja selän piikitystä varten. Olli päätti ultrata vasemman etujalan (murtumajalka) vielä kerran. Ja sieltähän se pommi sitten tipahtikin.


Vasemmasta etujalasta löytyi vanha tukisidevamma, joka on todennäköisesti kehittynyt silloin murtuman yhteydessä, eli kaksi vuotta sitten. Siinä sitten tuntui, kuin maailma olisi romahtanut alta. Olin aivan varma, että saan taas tässä samaisessa klinikassa hyvästellä rakkaan hevosystäväni ja lähteä kotiin se sama ruskea nahkariimu kädessäni, mikä Mambullakin oli silloin päässään. Taas. Kestäisinkö saman kolhaisun?
Kuva, jonka luulin jäävän viimeiseksi <3
Ennuste kisakäyttöön on todella huono, mutta on olemassa se pienen pieni mahdollisuus. Itselleni on tällä hetkellä ihan sama, tullaanko me enää kilpailemaan vai jatkammeko höntsäilyä harrastemielessä. Tietenkin pyrimme nyt siihen kisakuntoon ja teemme kaikkemme, että kaikki menisi hyvin. Tässä vaiheessa ei luovuteta. Tietenkin joudun nyt miettimään kaikki vaihtoehdot läpi ja miettimään Laran tulevaisuutta. Se, tuleeko Larasta kisa-, harraste-, vai siitoshevonen on nyt kiinni jostain isommasta voimasta. Jos uskoisin yläkerran Herraan, niin nyt rukoilisin. Hevosta tietenkin kuuntelen ja teen sen vaikeimman päätöksen, jos nyt näyttää siltä ettei jalka kestä minkäänlaista olemista. Onneksi pidin pääni ja luin hevostani sen verran, että näin jotain olevan edelleen pielessä.

Parane pian hieno Caspy's Lara <3