maanantai 2. joulukuuta 2013

Luukku 2

Moikka!
Toisen luukun takaa paljastui hevosesittely. Huomasin juuri, etten olekkaan tainnut esitellä Disaa sen tarkemmin. Tässä siis meidän tarinamme!

''Disa, Pissis, DD''
Latvialainen puoliverinen
s. 9.4.2002
i. Gardegeneral
ei. Altaj ox
Omistuksessani 14.1.2011- 27.2.2013

Vanhan blogin banneria
Kun Mambu oltiin lopetettu 8.11.2010, aloimme miettimään uutta hevosta tilalle. Olin rohkea hyppäämään ja ajattelin haluavani tällä kertaa kuumemman kisatykin, siis ihan oikean kilpahevosen. Talven yli selailin netti-ilmoitukset puhki ja hain sopivaa hevosta. Kävin koeratsastamassa Salossa kaksi hevosta, mistä kumpikaan ei tuntunut kivalta. Pidin kovasti yhdestä 4-vuotiaasta tammasta, jolla hyppäsin 90cm rataa (melkein vuoden hyppytauon jälkeen, olinpas rohkea), mutta ajattelin haluavani kokeneen kisaratsun. Kuulin kaveriltani Disasta, joka ei oikeastaan ollut edes myynnissä. Sovin Disan silloisen omistajan kanssa koeratsastuksesta Niihamaan.

ensimmäisiä kertoja kotona
Kun näin Disan ensimmäisen kerran, olin aika myyty. Disa oli ulkonäöltään unelmieni hevonen: vaaleanrautias läsipää, jolla on kolme sukkaa jalassa. Sen pää oli niin kaunis! Katsoin ensin, kun sillä hypättiin muistaakseni 120cm okseria jumppasarjan lopussa. Hevonen jopa hyppäsi niin kovan leiskautuksen, että ratsastaja meinasi horjahtaa alas. Sitten oli minun vuoroni hypätä selkään. Disa tuntui kivalta, mutta erilaiselta. Se oli säpäkkä, herkkä, kuuma ja hyppäsi hyvin. Taisin mennä yksittäisenä 90cm okserin ja jumppasarjassa okseri kohosi metriin. Olin vakuuttunut, että tämä on minun tuleva kenttätykkini ja kaupat sovittiin.

Petra ja Disa 120 tai 130cm
Disan kanssa alku meni ihan hyvin. Se oli herkkä ja kuuliainen ratsastaa. Estetunneilla kuitenkin Disan kuumuus oli liikaa ja se lähinnä vain rynni esteille pää pystyssä. Se oli kuitenkin hyppyvarma eikä kieltänyt koskaan. Ensimmäinen estevalmennukseni päätyi paniikkikohtaukseen ja itkuun, kun pelkäsin niin paljon. Disan kuumentuessa se jäi aina pohkeen taakse, enkä nähnyt yhtään paikkoja kun ei ollut kunnon kontrollia. Sileällä Disa alkoi kiukkuilemaan jos vähänkin mentiin mukavuusalueen ulkopuolelle. Tämän tamman kanssa opin kyllä pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä, ettei tosikaan.

kaunis <3
Maastossa Disa oli huippu. Se ei pelännyt ikinä mitään ja treenattiin paljon intervallitreenein. Se oli uskomattoman nopea ja ketterä, haaveilin jo kenttäkisoista. Kunnes eräänä toukokuisena päivänä lähdin maastoilemaan. Siskoni tuli mukaan kävellen, ja tarkoituksena oli mennä kevyt lenkki vain. Laitoin rennosti tennarit jalkaan ja suuntasimme metsään. Otettuani vähän ravipätkää, ajattelin ottaa pienen pätkän laukkaa, kun neiti tuntui pirteältä. Tein usein äitinikin kanssa sitä, että laukkasin tietyn pätkän ja palasin sitten ravilla taas vierelle, ja se ajatus minulla oli nytkin. Ravasin ensin siskoni edelle, tarkoituksena laukata takaisinpän eli kotia kohti.
epäonninen ensimmäinen valkku
pian onnettomuuden jälkeen. valkoiset läiskät ovat arpia ruhjeista

Nostin laukan ja Disa lähti reippaaseen laukkaan. Se teki usein sitä, että hidastaessa ei heti antanutkaan kiinni, vaan viskoi vähän päätään. Aina se kuitenkin antoi kiinni, muttei tällä kertaa. Kun minun piti pysähtyä erääseen risteykseen, se ei pysähtynytkään. Se vaan lisäsi vauhtia, vaikka kiskoin suusta minkä ehdin. Pehmeä laukkasuora vaihtui kovaksi soratieksi, jossa hiekkakuormaa kuljettavat rekat ajavat lujaa. Paniikki iski, aloin huutamaan, itkemään, kiroilemaan. Heitin hanskat kädestä, jotta saisin paremman otteen, kiskoin pelkästään oikeasta ohjasta, mutta Disa vain lisäsi vauhtia ja jatkoi matkaa suoraan päättäväisenä eteenpäin. Tallin risteys lähestyi ja siitä menee yli asfalttitie, jossa autot ajavat välillä yli sataa. Itkin ja rukoilin mielessäni, ettei autoja tulisi. Tallin omistaja oli juuri ratsastamassa kentällä, kun huomasi meidät jo kaukaa. Ehdin miettiä paljon vaihtoehtoja, mutta siittä vauhdista ei pystynyt heittäytymään kovalle tielle, ainakaan ehjänä. Mietin, että mitä jos hevonen laukkaa talliin, tai auto osuu meihin. Olin varma, ettei selvitä hengissä tai ainakaan pienillä naarmuilla.

Tallin risteys lähestyi ja huomasin, ettei autoja tule. Seuraavassa hetkessä rautakengät luistivat asfaltilla ja Disa lensi täydestä vauhdista kyljellensä. Tallinomistaja kuvaili jälkeenpäin, ettei ikinä unohda sitä ääntä, kun hevonen mätkähtää tielle. Itse jäin tietenkin alle ja kopautin pääni asfalttiin. Kaiken huipuksi Disan noustua ylös raahauduin pari metriä soratietä jalustimesta, ja tämä siksi, koska tyhmyyksissäni olin laittanut tennarit jalkaan. Onneksi irtaannuin pian ja jäin tielle huutamaan kivusta. Kun tallinomistaja kysyi, mihin sattuu, en osannut vastata vaan nousin ylös ja lähdin juoksemaan hevosen perään. Tallissa hevonen oli otettu kiinni ja olin huolesta sekaisin, kun Disan sieraimet vuotivat verta. Yhtäkkiä tajusin, että toppini on liimautunut kiinni kyljestä ja sitten alkoikin huimaamaan. Kylkeni oli ihan auki ja joka paikka täynnä ruhjeita. Siskolleni soitettiin ja hän lähti suorilta viemään minua terveyskeskukseen. Sieltä minut kuskattiin Porin keskussairaalaan, jossa sain huonointa hoitoa ikinä. Lääkäri mm. hukkasi minut ja odotin 5 tuntia kuvaukseen pääsemistä. Hän ei kuvannut lonkkaani, jonka kipua valitin, koska ei kuulemma voi murtua noin pienestä.

Oikeanpuoleinen kuva on ensimmäinen ratsastus kotona (-29C)
Nilkan hiusmurtuma, kylki auki, ruhjeita, aivotärähdys, lonkka vaivaa vieläkin.. Kylkeni on vieläkin arpinen, mutta pahimmat arvet tulivat henkisesti. Aloin pelkäämään hevosta kuollakseni. Juoksutin sitä monta viikkoa, eikä kukaan saanut mennä selkään. Sairaalassa päätin, että hevonen lähtee, mutta en halunnut luovuttaa. Siispä jatkoin taistelua ja päätin, että periksi ei anneta. Koko kesän taistelin ja väänsin koulua. Hyppäsin väkisin hammasta purren, itkin, raivosin ja sain kohtauksia. Pelkäsin kuollakseni, kun esteet nousivat yli 60cm ja vihasin hevosta yli kaiken. Kuitenkin sisimmässäni toivoin, että se antaisi periksi ja muuttuisi säyseäksi, kun vaan jaksaisin työstää. Tunneilla en tietenkään käynyt, koska häpesin ratsastustani.

Luottamus kasvoi sen verran, että uskallettiin päästellä pellolla
tyypillinen näky koulurääkissä
Laraa pidin vielä kuitenkin kaksi vuotta. Aika meni älyttömän nopeasti, en oikeastaan enää edes muista ajasta mitään. Kahdet kisat kilpailtiin, 70-80cm tasolla ja saatiin molemmista puhdas rata ja ruusuke. Hetken aikaa meillä meni jo ihan kivasti. Kuitenkin tallille meno oli alkanut tuntua pakkopullalta, ja menin usein hymyillen tallille ja palasin itkien kotiin. Valmentajan kanssa tuli sitten päätös, että nyt on aika myydä hevonen ja ostaa minulle sopivampi tilalle. Disa meni valkun luo kahdeksi viikoksi ratsutukseen ja sai siellä kunnon koulinnan. Sanna ja Elmo menivät sillä ekana päivänä 1,5 tuntia, eikä Disa meinannut siltikään antaa periksi. Itse menin Sanann valvovan silmän alla 1-2 kertaa viikkoon. Kouluratsastukseen olin tyytyväinen, hypätä en uskaltanut enää kunnolla. Loppuaikana tipuin Disalta 2 kertaa,  vaikken ollut muuten tippunut koko kahden vuoden aikana!

palkintojen jaossa
Disasta tuli paljon kyselyitä, mutta heti ensimmäinen kokeilija oli halukas kokeilemaan uudestaan. Ja niin siinä kävi, että helmikuussa Disa pakattiin autoon ja yksi taakka oli harteiltani pois. En olisi ihan ollut hayymään Disaa, mutta olin jo löytänyt Laran ja Disasta oli pakko päästä eroon. Vähän kaduttaa, mutta toivon, että Disalla olisi nyt kaikki hyvin. On vain pakko osata luopua ja päästää irti!

muutosta?
Arabiverta :)
Uskon, että tällä oli tarkoitus. Menneet kaksi vuotta olivat kunnolla koettelemuksen vuodet, oli haavereita ja epätoivoa. Kuitenkin aina jaksoin uskoa, että tästä tulisi vielä jotain. Juuri tämä luovuttaminen on ollu yksi, mitä mietin kauan. Mutta ilman Disaa, en olisi ikinä löytänyt Laraa. Ja tähän nykyiseen tilanteeseeni olen enemmäin kuin tyytyväinen. Hymyillen tallille, nauraen pois. Harrastuksen kuuluu olla mukavaa, siitä kuuluu voida nauttia. Se vain joskus vaatii rankempia ratkaisuja. Kiitos Disa siitä, mitä opetit!


Joulu 2012 ja peltovilliintymiset!
Viimeinen ratsastuskerta. Disa oli kuin unelma ratsastaa.
Rento hevonen antoi hyvän viimeisen ratsastusmuiston. Että se osaa...


3 kommenttia:

  1. "Laraa pidin vielä kuitenkin kaksi vuotta."?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no herran jumala!! olipas vakava virhe. kaikki varmaan ymmärtävät, että kyse on DISASTA (siis samasta hevosesta, josta postauskin kertoo, jos et huomannut...) :D yleensä kirjottelen Larasta (josta taas blogini kertoo) niin menee joskus kirjoittaessa sekaisin

      Poista
  2. Ohhoh kun oli koskettava tarina! Meinas oikein tulla tippa linssiin, varsinkin tossa kohtaa missä oli kuvia viimeisestä ratsastustunnista. :( Hyvin kirjoitettu ja tunteet välittyi kyllä hyvin tänne näytön toiselle puolellekin

    VastaaPoista